A Scene (2021)

An interview by Kristiina Ljokkoi
Published on the Helsinki Biennial 2021 exhibition catalog The Same Sea

What was your first visit to Vallisaari Island like? What thoughts and responses did it evoke? Has your relationship with the island changed during your artistic process?

Jani-Matti Salo: I visited the island for the first time in spring 2015 and I was amazed by how vigorously other species had taken over since the departure of humans. In a way, it was a comforting experience, but I still have dualistic feelings about the island. Natural havens like Vallisaari should be sheltered and cherished; we should think carefully about where we intervene with human culture. Then again, without visiting Vallisaari, I would never have become as interested or concerned about the diversity of Helsinki’s landscapes and ecosystems.

Mark Niskanen: It’s also intriguing how human cultures have shaped the evolution of Vallisaari’s biodiversity. The island’s tragic history, the clashing presence of Russian and Finnish culture, is visible in the unique and rich array of species found on the island. There is a certain quality of mysticism about the island and its history that heightens the senses and spurs deeper contemplation, both in makers and viewers of art.

How has the context of the Helsinki Biennial and the special character of the island influenced your process? Many of your works have a refined aesthetic sensibility, and the visual components are reduced. How did it feel to work in the overgrown, ramshackle setting of a long-abandoned powder magazine?

MN: At night, as we were looking at Vallisaari from afar, we couldn’t help noticing the ever-changing rhythms of the sea mark lights. We wondered what kind of musical composition would result if we assigned a musical note to each light pulsating on the horizon. How could we experience the familiar Helsinki waterfront environment in new ways?

JMS: When we were planning the video installation, we wanted to incorporate the entire dilapidated setting of the powder magazine, warts and all. Together with our team, we built a replica of the back wall. We then added a window and concealed the technology behind the wall. The viewers see the video as a view framed by the window, creating a subtle kinetic experience as the viewer moves around inside the space. As the video takes place at night, the cool air inside the magazine becomes part of the work.

MN: The architecture and the reverberant acoustics of the old powder magazine influenced our choice of instrument and timbre. The quiet music, the vaulted ceiling structures and the symmetry of the interiors create a sacred atmosphere. It naturally makes you stop and harken.

JMS: Taking part in the biennial has offered us the opportunity to engage in a two-year dialogue with the team from HAM. We erected the first trial version of the installation a whole year before the opening. The work has grown to its full dimensions at its own pace, which seems important in these hectic times.

As we have seen in your earlier works, you like to combine moving images, light and sound with a unique experience of presence in a particular space. Why do these elements fascinate you?

MN: We are intrigued by everyday spatial phenomena and our experiences of them, often those associated with sound and light. We think of sound, light and moving images as dramaturgical tools for creating dynamic, often ephemeral encounters – we don’t necessarily see them as materials with intrinsic value. Light and sound are immaterial substances with a certain weightless, primordial quality that touches everyone on a personal level.

JMS: We chose the piano as our musical instrument because it is so commonplace and readily identifiable. Most of us have a corporeal relationship with the sound of piano music – almost everyone has played at least a few notes on the piano. The documentation of the video was filmed at the very moment when summer begins its gradual transition into the darkness of winter. We consciously play on the romanticism of this emotionally laden moment. The piano melody changes with the cycle of daylight; the composition is in a perpetual state of slow transition. It sounds different to people visiting in the morning than it does to visitors arriving in the afternoon or evening. And, ultimately, most of the composition will never even be heard by visitors. The music highlights a process of continual, inexorable change and our relationship with this unstoppable state of flux. The water leaking onto the floor of the powder magazine conjures yet another scenario alluding to the inevitable future.

MN: We are also interested in public space and the participatory event that takes place between the viewer-experiencer and the work. Accompanying the installation in Vallisaari’s powder magazine, we also created a work allowing visitors to experience the same light-based musical composition from the observatory hill of Kaivopuisto Park after dusk. When the musical composition is momentarily synchronized with the rhythm of the sea mark lights, it puts the whole panorama in a new perspective – what is far away suddenly seems near.

Your installation is designed around documentary video footage of Vallisaari shot from Helsinki’s Hernesaari Island. Through music and subtle visual elements, you transport the viewer far from their mundane reality. How do you experience the relationship between the documentary and the fictive sides of your work? And to what extent was the piece informed by an environmentalist agenda?

JMS: Our intention was to document a scene without humans. This produced an interesting contradiction between the meditative images of the sea and the technology punctuating the landscape. Nearly all the sea marks in the Gulf of Finland are currently solar powered. If humans were to face extinction, these autonomous lights would continue flashing for over a decade after we are gone, depending on the quantity of available sunlight. The technology-laced landscape in the installation emphasizes the transience of human existence against the backdrop of the sea, while also questioning the spurious premise that humans and their structures are supposedly separate from nature.

MN: Sea marks are there to guide routes of human transit. But the environment – the water, ground and air– is a node for the routes, paths and life journeys of countless other beings. We hope that Vallisaari Island, the context of the Helsinki Biennial, and the connection between the documented landscape and abstract music will offer people an opportunity to ponder their place in these uncertain times, both alone and together.

A Scene (2021)

Haastattelu: Kristiina Ljokkoi
Julkaistu Helsinki Biennaali 2021 -katalogissa Sama meri

Mitä tuntemuksia ja ajatuksia ensimmäinen vierailu Vallisaaressa teissä herätti? Onko suhteenne saareen muuttunut suunnittelu- ja työskentelyprosessinne aikana?

Jani-Matti Salo: Vierailin Vallisaaressa ensimmäisen kerran vuoden 2015 keväällä ja vaikutuin dynamiikasta, jolla muut lajit olivat ottaneet vallan ihmislajin siirrettyä toimintansa toisaalle. Kokemus oli eräällä tapaa lohdullinen. Suhteeni Vallisaareen on kuitenkin kaksijakoinen. Vallisaaren kaltaisia keitaita on vaalittava, ja niiden muokkaamista kulttuurikäyttöön on harkittava tarkoin. Toisaalta, oma kiinnostukseni ja huoleni esimerkiksi pääkaupunkiseudun ympäristön moninaisuutta sekä ekosysteemeitä kohtaan ei olisi herännyt, ellen olisi vieraillut Vallisaaressa.

Mark Niskanen: On myös kiinnostavaa, kuinka ihmiskulttuurit ovat vaikuttaneet Vallisaaren biodiversiteetin syntyyn. Saaren traaginen historia sekä venäläisen ja suomalaisen kulttuurin törmääminen näkyy ainutlaatuisessa ja rikkaassa lajien monimuotoisuudessa. Saaren ympäristöön ja historiaan liittyy mystiikkaa, joka virittää kohottuneempaan aistimiseen ja pohtimiseen sekä taiteen tekijänä että kokijana.

Miten Helsinki Biennaalin konteksti, Vallisaari ja sen erityispiirteet, ovat vaikuttaneet työskentelyynne? Herkkyyden ohella teoksenne ovat usein visuaalisesti vähäeleisiä ja sisältävät hiottuja esteettisiä valintoja. Miltä tuntui työskennellä kauan tyhjillään olleessa ruutikellarissa, jossa on läsnä villiintyneisyyden ja rosoisuuden piirteitä?

MN: Katsellessamme yöllistä merta Vallisaareen päin, huomiomme kiinnittyi merimerkkien valojen alati muuttuviin rytmeihin. Pohdimme minkälainen sävellys syntyisi, jos jokaiselle Vallisaarta ympäröivälle loistovalolle antaisi yhden nuotin. Miten varsinkin helsinkiläisille tutun meriympäristön voisi havaita ja kokea toisin?

JMS: Suunnitellessamme installointia halusimme ottaa ruutikellarin olosuhteineen ja rosoineen kokonaisvaltaisesti mukaan teokseen. Rakensimme työryhmämme kanssa ruutikellarin takaseinästä tarkan jäljitelmän, johon teimme ikkuna-aukon ja kätkimme sen taakse tekniikan. Teoksen dokumentaarinen video koetaan näkymänä ikkuna-aukon läpi, mikä mahdollistaa myös dokumenttivideon hienovaraisen kineettisen kokemuksen suhteessa katsoja-kokijan omaan liikkeeseen ruutikellarin tilassa. Yöllisen näkymän kautta ruutikellarin viileydestä tulee myös osa teoskokemusta.

MN: Vanhan ruutikellarin muotokieli ja kaikuisa akustiikka ovat vaikuttaneet olennaisesti instrumentin ja sointivärin valintaan. Hiljainen musiikki, holvirakenne ja symmetria luovat sakraalin tilan tunteen. Teoksen äärelle on luontevaa pysähtyä. 

JMS: Biennaalin konteksti on mahdollistanut kahden vuoden dialogisen prosessin yhdessä HAMin työryhmän kanssa. Teoksen ensimmäinen koepystytys tehtiin jo vuotta ennen biennaalin avajaisia. Kokonaisuus on saanut kasvaa kaikessa rauhassa täyteen mittaansa, mikä tuntuu tärkeältä tässä ajassa.

Teoksessanne yhdistyvät liikkuva kuva, valo ja ääni kokemukseen tilassa olosta. Mikä näissä, aiemmista teoksistanne tutuissa, elementeissä kiehtoo teitä?

MN: Meitä kiehtovat tilalliset, usein ääneen ja valoon liittyvät jokapäiväiset ilmiöt, sekä suhteemme niihin. Ajattelemme teoksissamme ääntä, valoa ja liikkuvaa kuvaa dramaturgisina välineinä virittyneiden ja usein katoavien tilanteiden luomiseen, emme itseisarvoisina materiaaleina. Valon ja äänen immateriaalisuudessa on tietynlaista keveyttä ja alkukantaisuutta, joka koskettaa jokaista henkilökohtaisesti.

JMS: Installaation sävellyksen instrumentti, piano, valikoitui sen arkisuuden ja tunnistettavuuden vuoksi. Myös suurella osalla meistä on kehollinen suhde pianon ääneen - todennäköisesti jokainen on soittanut pianolla ainakin yhden sävelen. Installaatiossa toistuva dokumenttivideo on kuvattu hetkeä ennen, kun kesä alkaa taittua kohti talven pimeyttä. Kyseinen hetki on emotionaalisesti latautunut ja leikkii tietoisesti romanttisuudellaan. Teoksen sointukulku on kytketty päivän kiertokulkuun, joten sävellys muuttuu hitaasti koko ajan - aamulla biennaalissa vieraileville teos kuulostaa erilaiselta kuin iltapäivällä tai illalla vieraileville. Ja lopulta suurin osa teoksen sävellyksestä jää biennaalin vierailijoilta täysin kuulematta. Installaation musiikki nostaa esiin jatkuvan ja vääjäämättömän muutoksen sekä suhteemme siihen. Myös ruutikellarin lattialle valuva vesi on yksi skenaario liittyen tulevaan.

MN: Lisäksi meitä kiehtoo julkinen tila sekä katsoja-kokijan ja teoksen välinen tapahtumallisuus. Vallisaaren ruutikellarin installaation oheen toteutimme sisarteoksen, jossa osa merimerkkien valoihin perustuvasta sävellyksestä on mahdollista kokea Kaivopuiston tähtitornin läheisyydessä oman matkapuhelimen ja kuulokkeiden kautta, hämärän laskeuduttua. Kun teoksen sävelet kohtaavat hetkeksi valojen rytmit, näkymä jäsentyy uudelleen ja etäinen tuntuu läheiseltä.

Installaatio rakentuu Helsingin Hernesaaresta Vallisaarta kohti kuvatun dokumentaarisen videomateriaalin ympärille. Musiikin ja hienovaraisten visuaalisten elementtien avulla johdattelette kokijan kuitenkin kauas arkisuudesta. Miten itse koette teoksen sisäisen dokumentaarisen ja fiktiivisen välisen suhteen? Entä millainen rooli ympäristöajattelulla on teoksessa?

JMS: Rajasimme biennaalin installaation videomateriaalista ihmisen kokonaan pois. Teokseen syntyy kiinnostava ristiriita meditatiivisen meren ja siinä näkyvän teknologian suhteesta. Tällä hetkellä lähes kaikki Suomenlahden kiinteät loistot toimivat aurinkoenergialla. Jos ihmislajista aika jättäisi, kyseiset autonomiset loistovalot välkkyisivät yli vuosikymmenen riippuen auringonvalon määrästä. Teoksen näkymä teknologioineen korostaa ihmisen katoavaisuutta merta vasten ja kyseenalaistaa luontosuhdetta, jonka mukaan ihminen rakennelmineen ja luonto olisivat toisistaan erillisiä. 

MN: Loistot merkitsevät ihmisen kulkuväylää. Ympäristö, veden alla, pinnalla ja ilmassa on kuitenkin yhtä lailla muiden lukuisten olentojen kulkemien reittien, polkujen ja elämänlankojen solmukohta. Toivomme, että Vallisaari, biennaalin konteksti sekä teoksen dokumentaarisen näkymän ja abstraktin musiikin välisyys voisi olla luonteva tila pohtia ihmisen paikkaa näinä epävarmoina aikoina, yksin ja yhdessä.